Kävin tuossa äskettäin puolukassa. Jakokosken seurojentalolta ei ole kovin pitkä matka Kuusojan kankaalle. Sen itälaidalla olin, radalta joelle päin, Simanassa. Tuntui kuin olisi mennyt marja-aittaan; senkun pisti sankon kannonnokkaan ja kiersi kerulin kanssa pientä ympyrää köykkyselkäisenä kuin tonttu-ukko. Ja hokkuspokkus, pian oli sanko täynnä. Meillä on hyvä puolukkavuosi. 

Olen syntyperäinen enolainen. Perheemme on asunut lähellä näitä uraanikenttiä 1960-luvulta saakka, pienellä maatilallamme Simananpellossa. Vaikka olen nykyisin Joensuun kaupunkilainen, pidän kotiseutuani Enoa korvaamattoman arvokkaana pesäpaikkana. 

Minulle tuo Kuusojan kangas ja Simana on yhtä kuin aito ja alkuperäinen maailma. Varhaisimmat muistoni siellä käyskentelemisestä palasivat marjareissulla mieleen. Entisen Simanan seisakkeen kohdilla etsiskelin mökin kivijalkaa, marjapensaita. Siinä oli lapsuudessani Turusen Aaron ja Mirjan lapsiperheen kirjaimellisesti vaatimaton harmaa koti, ennen kuin he muuttivat vanhalle Niloksen koululle. Simanan seisakkeelta noustiin aina lättähattuun, markkinoille tai ostoksille Joensuuhun. Käveltiin kotoa kilometri rataa pitkin seisakkeelle. 

Läksin kävelemään Simanasta vanhaa polkua kohti Kokkokalliota ja Kokkolan tilaa Pielisjoen rantamilla. Luonto on kasvattanut koivukujan soiselle taipaleelle. Katselen matkalla veden hidasta matkaa kohti Pielisjokea. Vesi vaeltaa niin Kuusojan purossa kuin pienenpieniä ojia pitkin kohti selkävesiä. 

Ensimmäinen ajatus. En haluaisi, että niissä ojissa virtaisi säteilevää vettä. Lapsille kerättäisiin säteileviä puolukoita, mustikoita, lakkoja, sieniä. Säteily vie geeniltä muistin, ihmiseltä elämän. Se on solun dementiaa. 

Keräsin ensimmäiset puolukkani tältä kankaalta, tein ensimmäiset metsämatkani näillä poluilla. Olin pieni ja metsä oli kiehtova, suolla sudenkorennot, sammallato. 

Kraak, kraak, kraak. Katson taivaalle, minua moikataan. Korppi kertoo kuulumisiaan metsänlaidassa. Seisahdun, lasken sankot maahan ja vastaan sille. Lausun runon, että uskoisi: kotiväkeä ollaan. 

Makaan selkäpiilläni aittasängyssä 
sateen jälkeen

ja virtaavat vedet  
pitkin Pielisen pahkaisia suonia
kohti kotinsa virtaa

Kaukokanavilla jossain
rummuttavat loitsujaan 
kylien taikayöt

ja keskustelevat keskenään linnut
vuosituhanten hämärästä yöstä
metsien rajamailla

Voi niitä juhlia,
kun roihuivat juhannusvalkeat
salaman jälkeen!

Korppi liihottelee tiehensä, kunnon kaveri metsämailla. Aikoinaan shamaanin uskottiin voivan muuttua korpin hahmoon, tai korpin olevan shamaanin henkiopas. 

Minä otan sangot käteen ja jatkan matkaa. Muistelen juttua, jonka kirjoitin toista vuotta sitten. Muokkaan sitä mielessäni runon muotoon, olen muokannut jo monta päivää. Kas tässä. 

Uraania ja raakaa puuta I 

Olen västäräkki, aika raskas kyllä 
pomppiessani kiveltä toiselle Kolvananuuron kivikossa 
Sinä keräilet teeaineksia reppuun matkan varrelta 
Puhelemme niitä näitä korkeille kallioille, uuro soittaa kevättä 
Vaaroilla kukkuvat käet, vai kaakanako siellä kukkuu 

Vaellamme maan kuoressa, uunituoreen ruisleivän halkeamassa, 
uurteisella otsallasi, äiti maa 
Viisaat rypyt, historia 
Leipäsi on aina ollut pyhä toimitus, pelastus maan päällä, äiti maa 

Tartun kiinni kuusen juuresta ja kiipeän tovin kallioseinämää 
Täällä on kotitalot 
Koverrettu koto kuusen vanhassa rungossa
Löydetty luola kallion puolivälissä
Koti raakkuvan linnun tai terävähampaisen nakertajan

Puhelen sinulle ajatuksiani ääneen 
Jospa löytäisimme täältä toiset Astuvansalmen kalliomaalaukset, 
tien kivikaudelle 
Tai 
saisin silittää maatunutta pääkalloa, 
tarttua kädestä esi-isää aikojen takaa, 
hänen kotoluolassaan 

Seesam aukene! 

Luolansuu korkealla kalliossa, kohden aurinkoa kurkottaen illansuussa
Silloin aika puoliintuu, kauniisti kuin uraani syvemmällä
Siellä missä on sen koti

Pihka vuotaa kuusen juurille, käsilleni, 
kyynel valuu vanhasta kuusesta, naavatassusta 

Olkoon kotirauha tällä valtausalueella 
                                                                        
II

Katselen utuista elokuun maisemaa lapsuuteni Simanankalliolta
Jakokosken mäet nousevat tuolla, Kuusoja, valtausalueen raja Lieksantien takana
Riuttakallio kauempana. 
Siellä pelkäsin lapsena ensi kerran korkeutta 
Idässä Simananvaaran alarinteellä kököttävät kotitilan rakennukset, 
leviävät metsät ja pellot radan varrella Niloksen kylässä 
Pielisjoki kimaltelee horisontissa, taivaanrannassa Sarvingin vaarat 
Simanankalliolla pojatkin saivat enkelien kiiltokuvia 
Istuimme joskus Helvi Muikun pyhäkoulua eväiden kanssa
Tai lueskelimme kuumalla kallionlaella, sinkosimme alas autonrenkaita, kiipeilimme niiden kanssa 

 III 

Ajelen ristiin rastiin näillä saloilla ja vaaroilla, metsäteillä 
Haisee vanhalle kunnon savotalle, pihka ja tuore puu, nila ja jälsi
Mutta näky on eri maata 
Avohakkuut, katkaisseet ikiaikaisen historian, maa on raavittu verille
Jääkauden jälkeinen sammalkerros ja sen kasvit, kasvatit
Hävitetty 
Näillä Kolin juurimailla
 
”Kuule, kaada vielä se korpin viimeinen laulupuu, vaikka säde jo tukkaasi nuolee” laulaa mies toista maata kuin Juice aikoinaan 

Siinä se on. Menen joku päivä ja lausun sen korpille metsänreunassa. Kraak, mitähän se vastaa? 

Kirjailijanakin ammennan voimaa ja tarinaa maailman ja mielen uuroista, kunnailta, siitä ainutlaatuisesta maailmasta jossa olen saanut kasvaa. Haluan, että samaa hengen ja ruumiin leipää saisivat pureskella niin heimolaiseni kuin junan tuomatkin, hamaan tulevaisuuteen. Ilman säteilyä, syöpää, masentavaa maisemaa, loukattua luontoa, ilman kaivoskenttiä, kuun kamaraa. 

Ajatellaan säteileviä ajatuksia, ihmisen kodissa maan päällä, jätetään säteilevä alkuaine kotiinsa maan alle. Ja pidetään huolta äiti maasta. 

Puut ovat hiuksia, maa päänahkaamme. Älkäämme antako skalpeerata itseämme.